Neljästoista joulusatu, jossa etsitään talven kylmyyttä ja lunta ja löydetään taikapallo ja karhuenkeli.
Muhku ja Misse katselevat, kun Fammu mittaa Sipi Sinisiiven kanssa hyasintin versoa.
”Neljä senttiä”, sanoo Fammu. ”Kyllä sinun kukkasi kasvaa aika vauhtia, Sipi. Toivotaan, että se ehtii jouluksi”.
Ulkona lumiukot miettivät, miksi lunta on niin vähän.
”Meidän sukulaisillamme on ollut tapana kokoontua yhdessä viettämään joulua ja leikkimään lumileikkejä, mutta nyt he lähettivät kuvan, jossa lunta ei riitä kaikille lumiukoille. Osa on kaatunut ja sulanut, lumikäsiäkään ei riitä kaikille”, lumiukot kertovat.
”Miksi lunta on niin vähän? Me voisimme lähettää viestin ja kysyä neuvoa Suurelta Lumikarhulta”, Lumimuori ehdottaa.
Vastausviestissä välähtävät esiin Suuren Lumikarhun ystävälliset kasvot: ”Valitettavasti tämä lumen niukkuus on minullekin mysteeri”, hän valittaa. Me tutkimme sitä ryhmämme kanssa jatkuvasti, mutta emme ole vielä löytäneet ratkaisua.
”Entä miksi jää sulaa? Minä tulin Huippuvuorilta saakka etsimään tietoa siitä. Minun pitäisi mennä takaisin ja on kurjaa, jos minulla ei ole vastausta", valittaa jääkarhu.
”Minä tapasin kerran Suuren Jääjäniksen kaupungissa”, kertoo Mauri Mustarastas. ”Voisin lennähtää sinne ja kysyä häneltä. Luulisin, että hän on jään suhteen hyvä asiantuntija”.
Mauri pyrähtää oitis matkaan Jääjäniksen luokse. Muut eläimet katselevat ohi kulkevaa varista.
”Hei, varis on tosi viisas lintu, miksipä emme kysyisi myös häneltä?” oivaltavat lumiukot.
Mutta varis vain hyppelee tiehensä ja mutisee mennessään: ”Vanhin tieto on vanhimmilla eläimillä.”
"Jääjäniskään ei osannut vastata", selittää Mauri, joka laskeutuu juuri paikalle. "Jääjänis sanoi, että hänkin on syntynyt pakastimessa, kun ulkona ei ollut tarpeeksi pakkasta."
”Fammu on vanha, kysytään Fammulta”, eläimet päättävät.
”Luulenpa, että meidän täytyy käyttää taikapalloa”, sanoo Fammu. Puutarhan peilipallo on pakkasessa huurteinen eikä siitä näy kovin selvästi, mutta Fammu koskettaa sitä taikasauvallaan.
”Kuka kutsui?” kuuluu pehmeä ääni ja pieni karhuenkeli laskeutuu peilipallon päälle.
”Meidän pitäisi löytää hyvin vanha ja viisas eläin”, kuiskaavat lumiukot. ”Me haluaisimme tietää, miksi lunta on niin vähän ja miksi jää sulaa”.
Peilipallon huurre alkaa haihtua. Pallo kirkastuu ja pian siellä näkyy aivan outo otus. Mikähän se oikein on?
”Minä olen Karhukainen, hyvää päivää”, otus esittäytyy.
”Me emme ole koskaan nähneet tuollaista eläintä. Missä sinä asut?”
”Meitä asuu vähän joka paikassa, mutta olemme niin kovin pieniä, ettei meitä ole helppo nähdä. Meitä mahtuu kaksikymmentä yhteen millimetriin. Ymmärsinkö oikein, että teillä on jotain tuiki tärkeää asiaa.”
”Tuota”, sanoo jääkarhu vähän epäröiden, ”meidän piti oikeastaan löytää hyvin vanha ja viisas eläin kysymystämme varten.”
”Hmm”, sanoo Karhukainen, ”minä olen kyllä melko vanha, meidän sukumme on elänyt täällä yli viisisataa miljoonaa vuotta. Siltä ajalta minulla on tietoa, mutta luulenpa, ettei viisas otus pidä itseään viisaana. Kaikkein viisainta on tietää, ettei tiedä.”
Tämä on hämmentävää ja vähän filosofista.
Silloin jääkarhu töksäyttää ihan suoraan:
”Mutta kun sinä olet niin pieni!”
”Ehkä kannattaa kuitenkin kysyä”, kehottaa Fammu.
Mitä sinä luulet, osaako ihan pieni, mutta hurjan vanha Karhukainen kertoa ratkaisun lumen ja jään arvoitukseen? Selviääköhän se seuraavassa sadussa?
