Eino Leinon Marjatan laulu: huoran isättömän äpärälapsen ja madonnakultin synteesi suomalaisen kansanrunouden aihelmien pohjalta.
Kirjassani Madonna ja huora (Koivunen, Hannele: Madonna ja huora, Otava 1995, 2005) on luku naismyyteistä suomalaisessa kansanrunoudessa. Vanhoissa runoissa toistuvat yksinäisen, yhteisön hyljeksimän äidin, isättömän äpärälapsen ja lapsensurman aiheet. Kaikkia näitä aihelmia on erilaisina muunnoksina kansanrunoudessamme runsaasti.
Kansanrunojen Saunanhakuvirren eri variaatioissa kerrotaan hyljeksitystä äidistä, joka hakee saunaa synnyttääkseen lapsensa, mutta sitä yhteisö ei hänelle suo. Lapsi syntyy synkkään kylmään yöhön ja äiti toivoo lapsen kuolemaa, joka olisi parempi kuin äpärälapsen kohtalo kovassa maailmassa.
Mataleenan virren taustalla heijastuu Raamatun syntinen nainen, joka kirkkoisien alulle panemassa traditiossa on yhdistetty perusteettomasti Maria Magdaleenaan. Mataleenan virsi kertoo syntisestä naisesta, joka hakee vettä kaivolta ja kohtaa siellä paimenen. Paimen on Jeesus, joka paljastaa Mataleenan surmaamat lapset ja saa hänet katumaan syntejään.
Aviottoman lapsen surmaaminen vastasyntyneenä ja asian salaaminen vastasi aikanaan nykyistä aborttia. Tätä koskevia oikeudenkäyntejä pidettiin usein ja niissä syyllistettiin yksinomaan nainen. Lapsenmurha oli yleisin rikos, josta naisia syytettiin ja rangaistiin 1700-luvulla. Mataleenan virsi toimi pelotteena ja piti yllä naisen syyllistämistä ja naisen seksuaalisuuden torjuntaa.
Marjavirressä kerrotaan neitseellisen syntymän mysteeristä. Sen eri variaatioissa Marjatta syö puolukan ja tulee raskaaksi. Luojan virressä kerrotaan, miten perhe hylkää hänet ja väittää häntä portoksi. Marjatta yrittää hukuttautua, mutta vesi ei ota häntä vastaan. Neitsytäitien ikivanha mytologia ulottuu paljon kristinuskoa kauemmaksi esihistorialliseen kauteen saakka. Siitä voit lukea lisää yllä mainitusta kirjastani.
Eino Leino on käyttänyt kaikkia näitä aineksia kauniissa ja hienovireisessä runossaan Marjatan laulu.
Keinutan kehtoa, laulatan lasta
vaulussa vemmelpuun.
Nukkuos tähtiä katselemasta,
vaipuos kuusia kuuntelemasta,
uinuos äitisi lauleluun,
keinuhun vemmelpuun!
Harva on soimi ja hieno on loimi,
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa;
saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie -
sulleko loivempi lie?
Harva on soimi ja hieno on loimi,
kylmä on yö kuni sois.
Hengitä halla, kohtalon halla,
hengitä orponi onneton pois!
Nukkuos äityen nurmilintu,
tuuti, tuuti lulla!
Uinuos pakkasen untuville,
armahille, harmahille,
painuos yöhyen parmahille -
tais jo Tuoni tulla?
Miksi et nuku, oma kukkani, rukkani?
Itket - kylmäkö koski?
Kylmäkö on? -
Ihme! Lämmin on lapsen poski,
sulanut seimen on seinä,
allasi, allasi angervon
kuumana huokuvi heinä.
Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? -
Kas, mikä sajastus seinällä häilyy? -
Luojako lähetti tähden sen
suojaks lapseni valkoisen?
Keinuos kehtoni vemmelpuinen,
tuuti, tuuti lulla!
Tuutios lapseni tuiretuinen,
armahuinen, naurusuinen,
tuutios rinnalle rakkauden -
tais jo Unetar tulla?
(Eino Leinon kokoelmasta Yökehrääjä vuodelta 1897)
