Olen viettänyt viimeiset kolme vuorokautta sairaalassa. Potilashuoneeni sijaitsi vastapäätä osaston toimistoa ja saatoin ympäri vuorokauden seurata suuresta ikkunasta tosi sairaalasarjaa käytävän toisella puolella.

Näin, miten hoitajat olivat koko ajan kiinni työtehtävissä. Näin, miten lounassalaattia hotkaistiin tai kahvia hörpittiin työn ohessa. Näin, miten hoitajat lähtivät liikkeelle välittömästi potilaan kutsuessa. Yölläkään ei ollut lepohetkiä. Näin, miten täsmällistä, rauhallista ja koordinoitua ammattilaisten työskentely oli kriittisissä tilanteissa. Näin, miten tiimissä kannustettiin toinen toistaan taputtamalla olalle tai yhdessä nauramalla.

Hoitotyössä pitää hallita valtava määrä asiatietoa ja monimutkaisia teknisiä järjestelmiä. Potilashuoneessa minua ympäröivät moninaiset vilkkuvat näytöt ja johtojen vyyhdet, mutta hoidon kannalta myös alusastia on aivan yhtä tärkeää. Kommunikointitaitoja vaaditaan sekä kivuliaan ja ahdistuneen potilaan että sairaalan hierarkian suuntaan. Valppauden pettäminen voi johtaa ihmishenkien menetykseen.

Viimeistään pandemia kirkasti, miten ratkaiseva hoitotyön kansantaloudellinen merkitys on myös palkkajohtajiksi muodostuneiden vientialojen kannalta. Hoitajapula voi kriisiyttää terveydenhuollon ja halvauttaa yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja. On oikeudenmukaista vaatia palkkaa, jolla voi elää. Hoitajapula on ratkaistavissa kohtuullisella palkkauksella. Yhden suuripalkkaisen johtajan palkalla voisi palkata useita kymmeniä hoitajia.

Yhteiskunta, joka keskustelutta antaa miljardeja tappamiseen, mutta pihistää muutaman sadan miljoonan kohdalla, kun on kyse parantamisesta, ei vaikuta älykkäältä. Idän ja lännen oligarkit ja kapitalistit tarvitsevat yhteiskunnan eriarvoisuutta. Heille on luotu globaaleja veroparatiiseja ja ohituskaistoja. Eriarvoisuus synnyttää konflikteja. Rauhaa ei saavuteta  aseiden, vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kautta.

Arvopuhe on arvotonta, jos arvot eivät näy viivan alla.

‍

‍