Runoilija Lassi Nummi (1928-2012) oli ystäväni. Monet hänen runoistaan ovat minulle läheisiä, mutta ylitse muiden nousee jouluruno En ihmeistä paljon tiedä. Sen ääreen palaan joka joulu. Lassi määritteli itsensä agnostikoksi, kuten minäkin itseni. Muistan lämmöllä lukuisia yhteisiä keskustelujamme. Lassin ajattelulle oli luontaista ilmiöiden tarkka analyyttinen erittely ja älyllinen tinkimättömyys myös omaa minuutta kohtaan.

‍

En ihmeistä paljon tiedä

‍

Joulusta on kovin helppo kirjoittaa,

                              kovin vaikeaa.

Tunteet, loppuunkulutetut. Ja tunteiden torjunta,

herkkyydestä tai epävarmuudesta tai aidosta

turtumuksesta kertova,

loppuunkulutettu sekin.

Ja nämä tutut, kullatut kuvat ja sanat.

Seimi? Eläinten syöttökaukalo.

Tähti, ja usein mainittu enkeli? Tunnistamattomia valoilmiöitä.

Lapsi? Niitähän syntyy.

Kun yritän kirjoittaa joulusta

                              vielä kerran,

pelkään jääväni kynnyksen tälle puolen.

Eläinsuojan oviaukko on ahdas,

katto matala. Läheltä eläinten tasoa

lähtee tämä kertomus, ja sinne se palaa:

kärsimykseen, jossa henki, ihmistajunta

kohtaa luomakunnan ahdistuksen,

inhimillisen kauhun,

eläimellisen kivun.

Silti ihme on mukana, jo tässä:

jos olet pelännyt ja vavissut syntymää,

omaasi, tai omasi, odotetun

- jos olet odottanut ja vavissut synnytystä,

omaasi, tai omasi, rakastetun,

tuskin kiellät tai väheksyt

elämän uudistumisen ihmettä.

Tähti.

Jos nyt joku haluaa sitä ajatella,

on hyvä ensin ajatella tyhjää pimeää mykkää taivasta

ja kuinka tähdet sinne ilmestyvät: ryhmissä ja yksitellen,

                              helähdellen

taivaitten harmoniaa. Ja ajatella mitä tähdistä tiedämme:

                              etäisyyksiä,

maailmoita,

temppeli joka ylittää kuvitelmien rajat.

Luulen, että jo tämä on hyvin suuri ihme.

Tähti, suurempi muita – supernova –

joka nyt juuri leimahtaa kertomaan

                              jonkin merkillisen viestin –

jos joku tuntee olevansa kyllin vahva,

kuvitelkoon vielä senkin.

Mutta tuskin sitä kannattaa ajatella lamppuna, jonka

                              katkaisija on tuossa

tai valonheittimenä, joka syttyy ja sammuu studion katossa

                              kameroiden liikkeen mukaan.

Jotta kertomuksessa olisi mieltä

valon on noustava

pimeyden sydämestä,

avaruuden mustimmasta aukosta.

Kestävätkö silmämme?

Ja kestävätkö ne enkelin?

En nyt puhu niistä pienistä siivekkäistä

jotka joskus hipaisevat lapsen kättä,

en liioin noista hämärän hengistä

jotka nojaavat marmoripaasiin ja heijastavat

ihmisen murhetta.

Puhun viestintuojista. En tiedä uskonko niihin

mutta toivon, että jos joku niistä kolkuttaisi ovelleni

                              minulla olisi rohkeus avata.

Viesti maailman korkeudesta!

                              Viesti tajunnan syvyydestä.

Tuskin kenelläkään meistä voi olla kovin paljon tottumusta

                              sellaisen vastaanottamisessa.

En tahtoisi liiaksi viipyä enkelissä, joka on hämmentävä.

Tapahtuman epätavallisuus vetää puoleensa huomion

vaikka meidän kai pitäisi keskittyä viestiin,

yrittää päästä perille

                              onko siinä jotakin meille.

Ja vaikka taivaan joukko häikäisee loistollaan ja soinnillaan,

ihmeen kaiku jatkuu, kun suuren mestarin Gloria tai Sanctus

kajahtaa ihmisten rakentaman temppelin holvistossa.

Ihme itse on syvemmällä.

Ihme on ihmeen sisällä,

se ei välttämättä näytä ihmeeltä. Se voi olla

sana tai sävel, jota jäät kuuntelemaan,

katse, joka alkaa loistaa kuin kynttilän liekki.

Ja se voi, todella voi olla myös lapsi,

äsken syntynyt tai

jälleen lapseksi ehtinyt,

yksinäistä pienimmistä. En ihmeistä paljon tiedä,

mutta jos haluat sellaisiin tutustua,

luulen, että voit aloittaa tästä.

‍

(Runo on Lassi Nummen kokoelmassa Joulukonsertto, Otava 1987).

‍