Runoilija Lassi Nummi (1928-2012) oli ystäväni. Monet hänen runoistaan ovat minulle läheisiä, mutta ylitse muiden nousee jouluruno En ihmeistä paljon tiedä. Sen ääreen palaan joka joulu. Lassi määritteli itsensä agnostikoksi, kuten minäkin itseni. Muistan lämmöllä lukuisia yhteisiä keskustelujamme. Lassin ajattelulle oli luontaista ilmiöiden tarkka analyyttinen erittely ja älyllinen tinkimättömyys myös omaa minuutta kohtaan.

En ihmeistä paljon tiedä
Joulusta on kovin helppo kirjoittaa,
kovin vaikeaa.
Tunteet, loppuunkulutetut. Ja tunteiden torjunta,
herkkyydestä tai epävarmuudesta tai aidosta
turtumuksesta kertova,
loppuunkulutettu sekin.
Ja nämä tutut, kullatut kuvat ja sanat.
Seimi? Eläinten syöttökaukalo.
Tähti, ja usein mainittu enkeli? Tunnistamattomia valoilmiöitä.
Lapsi? Niitähän syntyy.
Kun yritän kirjoittaa joulusta
vielä kerran,
pelkään jääväni kynnyksen tälle puolen.
Eläinsuojan oviaukko on ahdas,
katto matala. Läheltä eläinten tasoa
lähtee tämä kertomus, ja sinne se palaa:
kärsimykseen, jossa henki, ihmistajunta
kohtaa luomakunnan ahdistuksen,
inhimillisen kauhun,
eläimellisen kivun.
Silti ihme on mukana, jo tässä:
jos olet pelännyt ja vavissut syntymää,
omaasi, tai omasi, odotetun
- jos olet odottanut ja vavissut synnytystä,
omaasi, tai omasi, rakastetun,
tuskin kiellät tai väheksyt
elämän uudistumisen ihmettä.
Tähti.
Jos nyt joku haluaa sitä ajatella,
on hyvä ensin ajatella tyhjää pimeää mykkää taivasta
ja kuinka tähdet sinne ilmestyvät: ryhmissä ja yksitellen,
helähdellen
taivaitten harmoniaa. Ja ajatella mitä tähdistä tiedämme:
etäisyyksiä,
maailmoita,
temppeli joka ylittää kuvitelmien rajat.
Luulen, että jo tämä on hyvin suuri ihme.
Tähti, suurempi muita – supernova –
joka nyt juuri leimahtaa kertomaan
jonkin merkillisen viestin –
jos joku tuntee olevansa kyllin vahva,
kuvitelkoon vielä senkin.
Mutta tuskin sitä kannattaa ajatella lamppuna, jonka
katkaisija on tuossa
tai valonheittimenä, joka syttyy ja sammuu studion katossa
kameroiden liikkeen mukaan.
Jotta kertomuksessa olisi mieltä
valon on noustava
pimeyden sydämestä,
avaruuden mustimmasta aukosta.
Kestävätkö silmämme?
Ja kestävätkö ne enkelin?
En nyt puhu niistä pienistä siivekkäistä
jotka joskus hipaisevat lapsen kättä,
en liioin noista hämärän hengistä
jotka nojaavat marmoripaasiin ja heijastavat
ihmisen murhetta.
Puhun viestintuojista. En tiedä uskonko niihin
mutta toivon, että jos joku niistä kolkuttaisi ovelleni
minulla olisi rohkeus avata.
Viesti maailman korkeudesta!
Viesti tajunnan syvyydestä.
Tuskin kenelläkään meistä voi olla kovin paljon tottumusta
sellaisen vastaanottamisessa.
En tahtoisi liiaksi viipyä enkelissä, joka on hämmentävä.
Tapahtuman epätavallisuus vetää puoleensa huomion
vaikka meidän kai pitäisi keskittyä viestiin,
yrittää päästä perille
onko siinä jotakin meille.
Ja vaikka taivaan joukko häikäisee loistollaan ja soinnillaan,
ihmeen kaiku jatkuu, kun suuren mestarin Gloria tai Sanctus
kajahtaa ihmisten rakentaman temppelin holvistossa.
Ihme itse on syvemmällä.
Ihme on ihmeen sisällä,
se ei välttämättä näytä ihmeeltä. Se voi olla
sana tai sävel, jota jäät kuuntelemaan,
katse, joka alkaa loistaa kuin kynttilän liekki.
Ja se voi, todella voi olla myös lapsi,
äsken syntynyt tai
jälleen lapseksi ehtinyt,
yksinäistä pienimmistä. En ihmeistä paljon tiedä,
mutta jos haluat sellaisiin tutustua,
luulen, että voit aloittaa tästä.
(Runo on Lassi Nummen kokoelmassa Joulukonsertto, Otava 1987).